Kolmekymmentä vuotta sitten työkyvyttömyyseläkkeellä ollut nuori sai työvoimatoimistosta tylyn kohtelun: ainoa tarjolla ollut “palvelu” oli invavessan käyttö.
Tilanne kuvastaa hyvin aikansa asenteita. Nuoria ei nähty potentiaalisina työntekijöinä, eikä heidän opiskelupolkujaan, osaamistaan tai unelmiaan kysytty. Työkyvyttömyysetuus määritteli tulevaisuuden – eikä sen katsottu sisältävän koulutusta tai työelämää.
Kehittämistä, oikeuksien valvontaa ja kokemustietoa
Tällaiset hetket herättivät Lihastautiliitossa ymmärryksen, että tarvitaan pitkäjänteistä työtä koulutuksen ja työelämän yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Aloimme rakentaa toimintaa, joka tukee nuoria koulunkäynnissä ja opiskelussa niin, että niistä muodostuu luonteva jatkumo työelämään.
Keskeistä oli – ja on edelleen – se, että nuoria itseään kuullaan ja kutsutaan mukaan kehittämistyöhön. Ratkaisuja ei tehdä heidän puolestaan, vaan heidän kanssaan.
Ensi vuonna tästä työstä tulee täyteen 30 vuotta. Näiden vuosikymmenten aikana olemme edistäneet:
- oikeuksien valvontaa, joka varmistaa lain ja kansainvälisten velvoitteiden toteutumisen,
- kokemustietoa, joka tuo näkyväksi sen, mitä arjen tasolla todella tarvitaan ja
- monialaisia verkostoja, joissa syntyy uusia ratkaisuja esteiden purkamiseksi.
Järjestöjen osaaminen on vaarassa kadota
Vammaisjärjestöjen työelämään liittyvä kehittämistoiminta on vuosikymmenet ollut osa yhteiskunnan rakenteita. Se on tuonut ratkaisuja sinne, missä julkiset palvelut eivät ole vielä tätä palvelua tarjonneet. Kokemuksen ääni on ollut välttämätön, jotta koulutus- ja työelämäpolut avautuvat myös niille, joilla on sairaus tai vamma.
Juuri tätä toimintaa uhkaavat nyt sote-järjestöihin kohdistuvat kohtuuttomat leikkaukset. Jos vammaisjärjestöjen ääni hiljenee, vaarana on, että katoaa myös se osaaminen ja kokemustieto, jonka varaan yhdenvertaisia opiskelun ja työelämän mahdollisuuksia on rakennettu.
Miksi tämä työ on yhä tärkeää?
Suomella ei ole varaa siihen, että yksikään nuori jää koulutuksen tai työelämän ulkopuolelle vain siksi, että rakenteet eivät tunnista hänen mahdollisuuksiaan. Vamma tai sairaus ei saa olla este sille, että jokainen voi rakentaa oman tulevaisuutensa.
Kolmekymmentä vuotta jatkunut työ Lihastautiliitossa osoittaa, että muutos on mahdollista. Paljon on muuttunut, mutta työ ei ole silti vielä loppunut. Positiivisen kehityksen jatkuminen edellyttää, että järjestöjen kehittämistyölle ja kokemustiedolle turvataan riittävät resurssit myös tulevaisuudessa.
Vammaisjärjestöjen asiantuntijuus tuo esiin ne äänet, joita muuten ei kuulla. Nyt STEA-avustuksiin suunnatut leikkaukset uhkaavat hiljentää tämän äänen ja siten myös sen tiedon, johon yhdenvertaiset opiskelun ja työelämän polut perustuvat.
Meillä ei ole varaa menettää tätä tärkeää työtä. Jokaisella nuorella tulee olla mahdollisuus rakentaa tulevaisuuttaan vammasta tai sairaudesta riippumatta – ja sen turvaava kokemus- ja kehittämistyö on nyt vaakalaudalla.
Liisa-Maija Verainen
Lihastautiliiton koulu- ja työelämäasiantuntija
