[00:00:15.200] – Intro (taustalla soi tunnusmusiikki, äänessä Liisa-Maija)

Kaikki kentille ja saleihin -podcast on yhdenvertaisen koululiikunnan ja liikunnan harrastamisen äänitorvi. Tässä Lihastautiliiton ja Suomen CP-liiton yhteisessä podcastissa tempaistaan kaikki mukaan koululiikunnan ja liikunnallisen elämäntavan pyörteisiin.

Podcast antaa vinkkejä siitä, miten eri tavoin vammaiset lapset ja nuoret voivat nauttia liikunnan riemusta. Vinkeistä hyötyvät niin liikunnan opettajat kuin lasten ja nuorten vanhemmat sekä erilaiset järjestöt ja muut liikunnan parissa toimivat tahot.

[00:00:49.200] – Liisa-Maija Verainen

Tervetuloa kuuntelemaan Kaikki kentille ja saleihin podcastin -jaksoa, jossa me tänään puhutaan jaksamisesta ja fatiikista liikuntatunneilla. Minä olen Liisa-Maija Verainen Lihastautiliitosta ja teen siellä koulunkäyntiin liittyvää ohjausta ja neuvontaa. Ja sitten täällä on mukana…

[00:01:11.200] – Sanna Tuisku-Lehto

Sanna Tuisku-Lehto Suomen CP-liitosta ja toimin perhetyön suunnittelijana, eli perheiden parissa työaikani kuluu. Moikka!

[00:01:22.500] – Liisa-Maija Verainen

Ja tosiaan, mehän ollaan tänä vuonna nyt sitten yhdistetty voimavarat tässä podcastissa. Ja sitä edelleen jatketaan ja meillä on tänään myös vieras. Meillä on Johanna Tervonen. Tervetuloa!

[00:01:36.500] – Johanna Tervonen

Kiitos! Kiitos kovin paljon!

[00:01:40.300] – Liisa-Maija Verainen

Joo, sä olet tosiaan fysioterapeutti ja teet myös psykofyysistä fysioterapiaa. Ja nyt on todella tärkeää, että sä itse esittelet itsesi ja kerrot myös meille kuulijoille, että mitä se psykofyysinen fysioterapia oikein on.

[00:01:54.940] – Johanna Tervonen

Minä olen siis Johanna Tervonen ja tällainen pitkän linjan fysioterapeutti. Teen psykofyysistä fysioterapiaa käytännössä koko ajan nykyään, koska se on sellainen, se psykofyysinen fysioterapia, sitä voi käyttää käytännössä ihan kaikkeen kuitenkin. Itsestäni sen verran, että mulla on aika paljon työtaustaa Norjasta ja samoiten tähän fatiikkiin tai uupumukseen, mikä liittyy sitten pitkäaikaissairauksiin, kroonisiin sairauksiin, vammoihin, niin mun oppitaustat ja nämä tulee Norjan kautta, että siellä kyllä minä aikoinaan aloitin tämän tämänkaltaisen työn. Se on sitä, kun mainitsit tuossa, että psykofyysinen fysioterapeutti, jos sitä vähän selvittäisin. Se on fysioterapian erikoisala tai tämmöinen viitekehys Ja sen tarkoituksena on ihan ihmisen kokonaisvaltaisen toimintakyvyn edistäminen. Siinä ei katsota vain yhtä osaa, vaikka pelkästään kipuproblematiikkaa. Sitä katsotaan vähän laajemmalti, että mitkä siihen kipuun tai liikuntakyvyn alenemaan, mitkä asiat siihen liittyy ja mitenkä vamma, sairaus vaikuttaa kokonaisuudessaan sitten toimintakykyyn ja jaksamiseen osallistumiseen, tavallaan omaa elämäänsä. Mietitään sitä, että kun tehdään asiakkaitten kanssa töitä, niin ymmärrys tietenkin siitä, että keho ja mieli. Se on kokonaisuus, että me ei olla kaulasta poikki. Nämä liittyy toinen toisiinsa. Keho vaikuttaa mieleen ja mieli vaikuttaa kehoon. Ja me otetaan siinä fysioterapiassa huomioon.

Se, että missä tätä voi käyttää, niin mä tuossa aikaisemmin maininta, että voi käyttää kaikissa. Ite oon käyttänyt ihan urheilufysioterapiassa tuki- ja liikuntaelinsairauksiin, neurologisten ja mielenterveyspuolen, nepsykuntoutuksessa, masennus, syömishäiriö, paniikkioireet, neurologiset tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja niiden aiheuttamat toimintakyvyn haasteet, stressioireilu, unettomuus. Ja sitten tietenkin se uupumus – toimii oikein hyvin. Pitkittyneet kiputilat ja jos on ihan vaikeuksia perusliikkumisessa, oman kehon tiedostamisessa, kehon hallinnassa ja tämmöisissä traumaperäisissä asioissa muun muassa.

[00:04:38.300] – Liisa-Maija Verainen

Joo, siinä on paljon kyllä kaikkea, että mielenkiintoinen näkökulma kyllä, ja täydentää tällaista perusfysioterapiaa varmaan todella hyvin. Me puhutaan tosiaan tänään fatiikista ja se, että nyt olisi varmaan tärkeä avata se, että miten sä kuvailisit sitä, että myös se koulussa ymmärrettäisiin, koska kaikki voi olla vähän väsyneitä tai uupuneita. Niin miten sä kuvailisit sitä fatiikki ja miksi se on tosi tärkeä ymmärtää siellä koulumaailmassa?

[00:05:10.940] – Johanna Tervonen

No ensinnäkin mä aina sanon, kun multa kysytään hirmu paljon, että mitä eroa on fatiikilla ja uupumuksella, että kun näitä sanoja käytetään, niin minä kyllä sen niputan ihan siihen, että puhutaan käytännössä yhdestä ja samasta asiasta. Että uupumustakin on ja erilaisia uupumukseen johtavia kuormitustiloja on paljon erilaisia, mutta fatiikki on ehkä tulee – no, aikaisemmin ei ollut kunnon suomenkielistä sanaa, eikä tuo uupumus vieläkään ole ihan paras mahdollinen käännös. Ja fatiikkia käytetään sitten vähän enemmän tuolla lääketieteen puolella kuvaamaan tätä tilaa – ja siis uupumus eli fatiikki, niin sehän on tällainen kokonaisvaltainen väsymys, joka ei mene lepäämällä ohi.

Erittäin tärkeä pointti, mikä kannattaa aina muistaa, että normaali väsymys menee ohi, kun me levätään, nukutaan hyvät yöunet, niin me ollaan seuraavana aamuna virkeä tai viikonloppuna voimat palautuu ja ollaan taas maanantaina virkeitä ja näin edespäin. Mutta uupumuksessa, fatiikissa näin ei käy. Esimerkiksi uni on tällaista palauttamatonta, virkistämätöntä. Se on sellainen iso, iso ero siinä.

[00:06:33.200] – Sanna Tuisku-Lehto

Aika hyvä ja selkeä kuvaus. Mä vaan mietin sitä koulumaailmaa ja näitä meidän teinejä ja sieltä tulee se, että ei kiinnosta, ei nappaisi niin aika haastava paikka siinä sitten ruveta ruksuttelemaan, että okei, että olisiko jostain muusta kuin vaan siitä, että ei nyt vaan tällä hetkellä nappaa. Mitäs siinä tilanteessa tunnistaisi sitten mistä olisi kyse? Koska ainakin oma asenne tulee heti, että ai jaa, no niin, nyt hei ollaan opiskelemassa: tyn-tyn-tyn, hommiin.

[00:07:07.940] – Johanna Tervonen

Minun tällainen pitkä ihan käytännön työkokemus on osoittanut sen, että kun puhutaan lapsesta nuoresta, jolla on joku vamma, niin jos lapsi tai nuori sanoo, että nyt minä en jaksa, että ei huvita, kun ei jaksa. Niin yleensä se on kirjaimellisesti, että hän ei jaksa. Se ei ole sitä, että tässä olisi tämmöistä laiskuutta tai sen tyyppistä mukana.

Vammattomilla nuorilla ja varsinkin tämmöisillä esiteineillä ja teineillä voi olla sitä, että ”ei huvita” ja ”en minä” ja ”liikuntatunnille yök” ja ”liikunta on tyhmää” ja ”ei huvita hikoilla”. Mutta lapset, nuoret kellä on joku vamma, niin ihan, ei niiku – ei siellä minun käsityksen mukaan ole sitä semmoista laiskuuspohjaista. Että se on sitten ihan – ja minä alleviivaan ja isoilla kirjaimilla – että tässä tapauksessa on niin, että oppilasta pitää uskoa. Lähtökohtaisesti uskotaan, kun hän sanoo, että pahinta on just se, että käsketään vaan ottaa itseä niskasta kiinni tai hoputtaa. Sen tiedän, koska se johtaa muihin ongelmiin. Sitten esimerkiksi juuri niin kuin mielen puolella ja tälleen, että kun on joutunut liian pitkään venymään, vaikka on sanonut ja mulle on sanonut pienetkin lapset, että kun minua ei uskota, että minä olen väsynyt, minua ei uskota.

[00:08:41.300] – Liisa-Maija Verainen

Joo, tärkeä pointti. Ja me tullaan varmaan tuohon kodin ja koulun yhteistyöhön ja siihen myös, että miten tärkeää on, että opettajat on selvillä myös sitten, että minkätyyppisiä haasteita niillä lapsilla tai tai nuorilla on siellä koulussa, koska esim. jos taas lihassairauksia mitkä ei välttämättä näy päällepäin millään tavalla, mutta kuitenkin se keho on sairas ja ja siellä on haasteita, niin nämä on tosi tärkeää, että näistä tiedetään sitten.

[00:09:12.940] – Johanna Tervonen

Kyllä, koska semmoinen näkymätön lihassairauskin vaikka on – tai mehän puhutaan myös CP:n puolella, että on niin lievä CP, että se on ihan näkymätön. Norjassa sille on ihan oma termi, näkymätön CP – mutta siellä ne fysiologiset ja fyysiset muutokset ja kuormitukset on siellä elimistössä kuitenkin. Ja ihan tähän alkuun mä haluaisin sanoa vielä aika alkuun tämän minun tällaisen lempilapseni, mikä asettaa meille vammattomille aika hyvin perspektiiviin näitä asioita on se, että ainakin CP-vamman puolella on tutkittu, mutta kyllä tämä pätee muihinkin ihan yhtä hyvin. On se, että kun on vamma, niin ihmisiltä kuluu kolmesta viiteen kertaa enemmän energiaa ihan siis perusliikkumiseen, perustoimintoihin ja kaikkiin meidän tekemisiin. Sen takia, koska sellaiset asiat vaikka ihan käden heilauttaminen tai jalan nostaminen tai pään kääntäminen tai mikä vaan liike, mikä meille vammattomille tapahtuu automaattisesti, niin saattaa sitten vaatia ihmisiltä, joilla on vamma, niin sellaista tietoista keskittymistä ja hallintaa. Ja näin niin tuota energiaa kuluu ihan älyttömän paljon enemmän kuin meillä vammattomilla. Ja se kolmesta viiteen kertaa enemmän, kun sitä energiaa kuluu, niin tästä tutkijat ovat sanoneet, että sitä se vastaa sitä, että me juostaisi täyspitkä maraton, eli vähän reilu 42 kilometriä joka päivä.

[00:11:00.300] – Liisa-Maija Verainen

Hyvä kun sanoit, hei ton, koska kun me ollaan kysytty tuo lihastautiliitossa, että miten sä kuvailisit tätä tilannetta, kun sulla on se uupumus, niin maraton on yksi mitä on mainittu, että olo on kuin maratonin jälkeen tai kovassa kuumeessa joutuisi tekee asioita tai tyhjiin puhallettu ilmapallo on nämä.

[00:11:23.940] – Johanna Tervonen

Niin tätä voi jokainen tahollansa miettiä. Minä itsekin aina mietin, että voi hyvä isä, ja mä sanon sitä mun asiakkaille, potilaille ja yhteistyötahoille, että minä en jaksaisi sitä yhtäkään maratonia juosta. Ja sitten kun tietäisin vielä, että huomenna pitäisi lähteä taas samalle matkalle ja seuraavana päivänä, ensi viikolla, ensi kuussa ja vuosi toisensa jälkeen. Niin se on ihan selvä, että tällainen kroppa, missä on joku tällainen vamma, sairaus haasteena, niin myöskin kuluu ja kuormittuu, eli väsyy ja uupuu sitten nopeammin kuin vammattoman ihmisen. Ja se uupumus on hirvittävän paljon suurempaa.

[00:12:07.200] – Sanna Tuisku-Lehto

Niin varmaan palautumisen tarve.

[00:12:11.240] – Johanna Tervonen

Ennen kaikkea palautumisen tarve siihen sitten vielä, että se on niin paljon isompi.

[00:12:15.300] – Liisa-Maija Verainen

Joo, miten sä näkisit, että millaisia haasteita tämä voi sitten tuoda siellä koulussa?

[00:12:22.240] – Johanna Tervonen

Konkreettisesti sen, että lapsi, nuori ei esimerkiksi jaksa. Jos mietitään muitakin koko koulunkäyntiä, ei pelkästään liikuntatunteja, mutta ei jaksa seurata opetusta. Tai ehkä seuraa, mutta siitä ei jää mitään mieleen. Se mieleenpainamisen kyky, uupumuksen edetessä, se heikkenee. Se on ihan tutkittua faktaa. Samoiten tämmöisiä käytösongelmia voi ruveta ilmaantumaan. Ihan agressiivisuuttakin. Tunnesäätely heikkenee. Levottomuutta myöskin. Ja voi tämä uupumus voi myöskin ilmentyä yliaktiivisuutena. Ja sehän hämää. Siinä mietitään sitten, että onko tällä lapsella kenties jotain ADHD-oireistoa vai mikä. Että ei tämä ainakaan uupunut oo, kun se on koko ajan joka paikassa. Mutta se voi silti olla uupumuksen yksi oire. Tämä johtuu siitä, että meidän hermosto on niin kovassa ylivireystilassa, niin se siitä sieltä kautta tulee ja sitten elimistö tuottaa noita stressihormoneja niin paljon, että se sitten näkyy tämmöisenä ylivilkkautena.

[00:13:39.300] – Liisa-Maija Verainen

Ja sitten taas, jos mä peilaan tätä sun vastausta näihin meidän kokemuksiin, niin meillä tulee paljon näitä kaatumisia ja erilaisia loukkaantumisia vaaratilanteita näitten käyttäytymishaasteiden lisäksi. Joo ja vähän pahaa mieltä, vetäytymistä muista ja tämän tyyppisiä.

[00:14:02.240] – Johanna Tervonen

Mielialat ja tunnesäätelyt ja juuri nämä ihan konkreettiset kaatumiset. loukkaantumiset, itsensä satuttaa kömpelyyttä, kömpelyys lisääntyy. Voi tulla tämmöisiä sitten. Kyllä se vaikuttaa myös kaverisuhteisiin siellä koulussakin, että jos vähän sitten ne tunteet purkautuu väärällä tavalla esimerkiksi ja näin. Siinä on moninaisia juttuja.

[00:14:31.300] – Liisa-Maija Verainen

Tämä Kaikki kentille ja saleihin -podcast tosiaan nostaa tämän koululiikunnan ja yhdenvertaisen koululiikunnan tärkeyden. Miten sä näkisit sitten niin kuin liikunnan opetuksessa ja se, että kun kuitenkin me tiedetään, että liikunta on hirveän tärkeää meille kaikille ja se, että voiko se jossain tilanteessa olla sitten sitten haitaksi myös vai, miten sä näkisit tässä liikunnan opetuksessa?

[00:14:59.240] – Johanna Tervonen

Ensinnäkin, totta kai liikunta tai fyysinen aktiivisuus, niin siitä on luonnollisesti hyötyä lapsille, nuorille, kellä on vamma? Ja tietysti ihan kaikille. Ihan samassa suhteessa oppilaille, joilla on vamma kuin vammattomillekin, niin liikunnasta on hyötyä. Esimerkiksi taas kun mä niin paljon olen ollut CP-vamman kanssa tekemisissä, niin muun muassa sillä puolella on ihan tutkimustietoa, että esim. tasapainon kehittäminen, se on tärkein oikeastaan, mitä ihminen tarvitsee arkisuoriutumisessa. Ja tietenkin lihasvoima, mikä auttaa kehon hallinnassa. Liikunnasta on todellakin hyötyä. Ja sitä en sanokaan missään tapauksessa, että siitä olisi haittaa. Enhän minä olisi järjissäni, jos minä niin sanoisin. Mutta sitten se, että sanon aina, että rajansa kaikella, myös sillä liikunnalla ja se pitää olla oikeassa mittasuhteissa ja oikea määrä. Ja kaikki tämä liikunta, fyysinen aktiivisuus, niin se pitää myöskin suhteuttaa kaikkeen muuhun kokonaisvaltaisesti siihen lapsen ja nuoren elämään myös koulussa ja kotona. Se kokonaiskuormitus kaiken kaikkiaan ei saisi nousta liian kovaksi.

[00:16:36.300] – Sanna Tuisku-Lehto

Onko sinulla jotain hyviä esimerkkejä, että minkälaisia liikuntatuokioita voisi järjestää niin, että jotka sitä tasapainoa kehittäisivät ja myös sillä tavalla, että mitkä osallistaisivat kaikkia, ja eikä ei olisi liian kuormittavia?

[00:16:53.240] – Johanna Tervonen

No on, muun muassa tuota. Mä tykkään itsekin sitä vielä, että jos pystyttäisiin saamaan kaikki mukaan siihen samaan liikuntatuntiin, että se olisi sillä tavalla mukautettua, että sitten tämä lapsi tai nuori, jolloin vamma ei tuntisi itseänsä, että mun pitää lähtee muualle tai tehdä jotakin eriä, vaan koko luokka pystyisi tekemään sitä samaa.

Niin esimerkiksi tykkään itse tämmöisistä tasapainoa radoista, sen tyyppisistä. Ne on yleensä ollut kauhean suosittuja muutenkin, että lapset tykkää niistä. Sitten jotain pelejä, mitä normaalisti pelataan seisoviltaan niin tehdäänkin istuiltaan. Muutellaan niitä vähän, että kaikki istuu ja pelaa polttopalloa tai jotakin. Mitä vaan se voi olla sitten. Tai vähän vanhemmille, että puhutaan teineistä ja yläkoululaisista, istumalentopalloa tai näin. Niin siinä pystyy olemaan kaikki. Sitten se on kuitenkin mukautettua sitten myöskin tämän yhden oppilaan tarpeiden mukaisesti.

[00:18:09.300] – Liisa-Maija Verainen

Ja tuossa mä voisin ehkä täydentää sen verran, että meidän ryhmällä taas, kun lihasvoima on heikko, niin se liikunta on sen takia tärkeää myös, että saadaan sitä sykettä nostettua ja niitä asentovaihteluita. Että oot vaikka sähköpyörätuolissa, että saadaan just nämä pelaillut, että saadaan sitä liikettä sinne vartaloon ja lantion alueelle, mikä hyödyntää sitten koko kroppaa. Kun ajatellaan, että koko päivän joudut joka tapauksessa istumaan melkein siinä pyörätuolissa. Niin se on. Se on tosi haastavaa ja voi tuottaa kipuja ilman, jos ei olisi tätä mahdollisuutta liikuntaan ja liikunnalliseen elämäntapaan.

[00:18:54.240] – Johanna Tervonen

Kyllä, ihan totta, totta joka sana. Ettei mene ihan hirveän vaikeaksi, niin periaatteessa kaikkea saa ja voi tehdä, mutta tietyissä rajoissa, että ei mene yli.

[00:19:08.300] – Liisa-Maija Verainen

Näistä tauotuskäytännöistä ja muutenkin palautumisen haasteista tai joustoista, niin minkä tyyppisissä ajattelet, että siinä voisi olla hyvä sitten, vaikka ihan sen liikuntatunnin aikana jo.

[00:19:23.240] – Johanna Tervonen

No minä mietin sitä sillä tavalla, että taas se oppilaankuuntelu on ihan ensin, että jos siellä alkaa sitten tulla jossain kohti, että en jaksa tai alkaa näyttää opettajan silmään, että oppilas ei jaksa, vaikkei sanoisikaan, että onhan aika hyviä lapset ja nuoret myös vähän niin kuin maskaamaan sitä, että yrittää tsempata siellä toisten joukossa, koska ei halua erottua. Sitten kun silmä harjaantuu, niin sieltä pystyy seulomaan, sitten vähän ohjata tauolle tai hellittämään, jos ei oppilas sitä itse sanottaa. Jos oppilas sanoo, että minua alkaa väsyttää, niin sitten antaa lupa siihen taukoon.

[00:20:08.300] – Liisa-Maija Verainen

Ja meidän ryhmän kohdalla niin just useasti on avustaja siellä mukana, jolle on sitten sovittu se, että hänen yksi niistä tehtävistä siellä on varmistaa, että niitä taukoja tulee. Koska, kuten sanoit, että sitten, kun ollaan pelien tohinassa, niin et sä sitä muista, että pitäisi levätä.

[00:20:28.240] – Johanna Tervonen

Kyllä. Ja katsos sit semmoinen luonnollinen, kun ollaan vaikka pelin tohinassa ja näin, niin sellainen tavallaan luonnollinen kierto, että puhutaan urheilutermein lyhyet vaihdot, eli aina per oppilas käy vähän aikaa siellä pelaamassa ja sit tulee huiliin. Ei pelkästään tämä oppilas, jolla on se vamma, vaan kaikki välillä käy sitten siellä vaihtopenkillä huilaamassa, niin se tulee luonnollisesti. Siinäkään ei taas tule sitten sitä semmoista leimautumista tai että erotun porukasta, että minut aina tästä nykäistään pois, vaan niin kuin kaikille, että tämä ihan opettajille liikunnanopettajille vinkkinä, että lyhyet vaihdot ja nopeat, niin silloin ei tarvitse edes esim. avustajankaan tai opettajan olla koko ajan silmä kovana seuraamassa vaan sitä yhtä, että alkaakohan se näyttää väsyneiltä tai onkohan se nyt kellona ajallisesti tämä kohta, missä hänen pitäisi huilata. Koska se on hyvä että niitä mietitään, esim. että x-määrä minuutteja tai aikaa, että voi olla aktiivinen ja sitten huilille. Mutta kun tässä onkin se, että sitten siinä näiden suunniteltujen palautumisjaksojen välillä voi tulla väsymystä. Sitten pitää muistaa, että siinä on pitää olla myös lupa sitten vetäytyä sinne vaihtopenkille tai hetkeksi aikaa huilille, jos oppilaasta itsestään tuntuu siltä.

[00:21:48.300] – Liisa-Maija Verainen

No nyt tästä on hyvä silta. Nyt mennä siihen kodin ja kouluyhteistyöhön tässä asiassa. Miten tätä voitaisiin edistää nyt näissä fatiikkiin liittyvissä asioissa sitä koulun ja kodin yhteistyötä.

[00:22:05.240] – Johanna Tervonen

Kun vanhemmat, tietenkin sen oppilaan lisäksi, on sen lapsen nuoren vamman erityisasiantuntijoita ja tuntevat oman lapsensa parhaiten, niin heidän kertomusta, mielipidettä, ajatuksia pitää koulun kuunnella ja myös uskoo. Oon aika monesti törmännyt ilmiöön, että vanhemmat kertovat sitten minulle, kun heidät on leimattu vähän semmoiseksi hössöttäviksi, vanhemmiksi tai ylisuojeleviksi. Kun lapsella on vamma, niin sitten vähän liikaa varjellaan ja suojellaan. Että ei ole tullut vakavasti otetuksi, vaikka sen lapsen uupumuksen tai niitten haasteiden kanssa. Että se on ensimmäinen asia taas kerran, että uskotaan, mitä vanhemmat kertoo.

[00:23:05.300] – Sanna Tuisku-Lehto

Joo, mä näen, että tuo on äärimmäisen tärkeää. Ja etenkin silloin, kun lapsella nuorella on kommunikointiin liittyen niin, että tarvitsee siihen tukea, täydennystä tai korvaavia menetelmiä. Miten vanhemmilta saada tietoa siitä, että miten se väsymys tässäkin oppilaassa näkyy? Ja sitten taas yhdessä miettii ja tukee oppilasta, että millä keinoin hän löytäisi niitä ilmaisun tapoja. Että hän voi itse myös ilmaista sitä väsymyksen tai tauotuksen paikkoja.

[00:23:43.300] – Liisa-Maija Verainen

Joo ja tuo mitä sanoit, että ei uskota. Minähän käyn näissä koulupalavereissa, oon mukana, ja siellä useasti pitää kertoa tästä, että mitä se tarkoittaa, kun on sitä sairauteen liittyvää uupumusta, että millaisia haasteita se tuo, millaisia ratkaisuja se on. Että muistettaisiin myös, että vammaisjärjestöt on yksi paikka, mistä voidaan sitten saada myös sellaista tukea vanhemmille näissä pohdinnoissa. Mutta olen ihan samaa mieltä, että se oppilas ja perhe itsessään on se paras asiantuntija.

Onko sinulla jo antaa joku onnistunut esimerkki meille kuulijoille, missä se fatiikki olisi huomioitu hyvin?

[00:24:33.240] – Johanna Tervonen

No on, mulla on tämmöinen oikein hyvä esimerkki. Ensinnäkin tutustuin yhdellä luentoreissulla yhteen perheeseen, missä lapsella on vamma. Sitten aloitettiin yhteistyö ja sitten mä siis juttelin tämän pienen lapsen kanssa – silloin hän oli pieni, nyt hän on jo 11 vuotias. Hänen kanssaan juteltiin, että miltä hänestä tuntuu. Niin hän sanoisin niin jäätävän hyvin, että hän on niin väsynyt koulussa, että hän ei jaksa oppia. Oli aika ravistelevaa, että me aikuiset katseltiin siinä toisiamme. Että voiko tätä nyt enää selvemmin sanoa. Kukaan ei ollut vain siltä lapselta hoksannut tätä asiaa kysyä. Ja kun hänelle oli tehty sitten HOJKS. Niin, siellä oli tähdennetty sitä ja sinne oli kirjattu, että tämän lapsen mahdollisimman itsenäisesti pitäisi selviytyä siellä koulussa, vaikka repun pakkaamisesta, repun kantamisesta luokasta toiseen, liikkumisesta siellä koulun koulussa, siirtyä luokasta toiseen, mennä ruokalaan ja ruokalassa omatoimisesti, selviytyä sitten tarjottimen kanssa ja näin. Kaikki nämä olikin kuormittanut sitä lasta ihan hirvittävästi. Se on hyvä ajatus, että ne on siellä HOJKS:ssa. Juu, ja taustalla on hyvä ajatus, mutta kun sitä oli sitten – opettajat on hirveän tunnollisia ja ja sillä tavalla, että pyrkivät tekemään niin parhaansa ja vähän päälle kun vaan ikinä – seurattu ihan vähän liian kirjaimellisesti tätä HOJKS:ia, että vaikka se lapsi alkoi väsyä, ja se väsymys alko kallistua sinne uupumuksen puolelle, että hän ei vaan yksinkertaisesti sitten palautunut. Niin silti vedottiin siihen, että kun tätä itsenäistä toimimista pitäisi tulla.

No sitten me vähän muutettiin tätä. Ensinnäkin opettajat ne itse pyysi, että minä olisin heille pitämässä tämmöisen lyhyen infoluennon siitä, että mitä tämä uupumus on tämmöisen pysyvän vamman liitännäisoireena. Kun puhutaan liitännäisoireita, niin tämä on yksi kärkipäästä tämä uupumus. Mitä se on oikeasti? Että kun heillä oli täysin tuntematon tämä ilmiö ja käsite ja sana. Minä sitten kävin pitämässä siellä heille luennon ja sitten hyö tajusi, että aha, tämmöisestä asiasta on kyse, että nyt hyö tajuaa, että miksi tämä on mennyt tämmöisille raiteille kuin on mennyt. Ja tällä pienellä oppilaalla on siellä koulussa niin luokassa oli sohva, omassa luokassa mihin hän sai mennä omatahtisesti aina, vaikka kesken opettajan lauseen lähteä siihen sohvalle pötköttelemään ja kuunnella sieltä käsin ja opiskella sieltä käsin sitten. Ja sitten koulussa oli järjestetty myös tämmöistä, siellä oli kirjastossa rauhallinen nurkka, minne tämä oppilas sai sitten mennä välillä huilaamaan, vaikka välitunnilla sinne, että ei tarvinnut mennä ulos, jos ei halunnut. Ja tällaisia oli jo tehty siellä ja sitten tämän meidän yhteistyön jälkeen niin hänelle tuli pyörätuoli, otettiin käyttöön arkea keventävänä apuvälineenä ja pääasiassa siellä koululla.

Kun koulun käytävän mitta oli 400 metriä. Mä mittasin sen. Ja sitä tuli monta kertaa päivässä. Niin se oli liikaa. Ja se pyörätuoli kevensi. Sitten avustaja rupesikin kantamaan ruokalassa sen tarjottimen ja annostelemaan ruoat lautaselle ja näin. Siinä säästettiin sitten niitä voimavaroja tämmöisillä toimenpiteillä. Ja myös liikuntatunneilla opettajat oli tietoisia tästä tämän pienen oppilaan uupumuksesta ja siitä energiankulutuksen määrästä, mitä hänelläkin päivässä meni. Niin sitten liikuntatunnilla sitä myöskin sovellettiin. Katsottiin, että mitä hän jaksaa ja jos itse alkoi sanoa, että nyt en haluaisi enää niin sitten annettiin lupa vetäytyä tai tehdä kevyemmin.

Tämä on semmoinen äärimmäisen hyvä tarina minun mielestäni. Toki kotona tehtiin myös tarvittavia toimenpiteitä, että esimerkiksi tällaiset ohjatut liikuntaharrastukset, joissa melkein joka ilta aina käytiin jossakin päin, niin hyö pisti kaikki tauolle. Ei mitään. Kotona sitten keskityttiin siihen palautumiseen ja lepäilyyn ja esimerkiksi siihen, että lapsi jaksoi sitten paremmin tehdä koululäksyt, että siihen ei mennyt kohtuuttoman pitkä aika tai että siitä ei tullut täyttä tappelua. Ja muun muassa sellainen, että matematiikka oli ollut ihan hirvittävän raskasta. Kun ei jaksanut oppia eikä ajatella. Niin nyt on matikka lempiaine.

Tykkään kertoa tämän tämän tarinan aina, että näin näin voi, kun laitellaan palikat oikeisiin kohtiin niin näin voi mennä.

[00:29:55.700] – Liisa-Maija Verainen

Ja se, että mikä tuosta nousee myös on se, että moniammatillinen ja monialainen yhteistyö, eli sekin, että tuodaan niitä kuntoutuksen tai vammaisjärjestöjen ihmisiä mukaan sinne arkeen antamaan niitä vinkkejä ja kokemuksia ja sillä saadaan tuettua sen lapsen ja nuoren opiskelukykyä. Niin tämähän on aivan loistava yhtälö.

[00:30:21.240] – Johanna Tervonen

Kyllä, kyllä. Ja kun eri ammatti-ihmisten – just ajatellaan vaikka koulua, niin opettajat ja muut henkilöt jotka siellä toimii, niin kukaanhan ei varmuudella lapsille ja nuorille pahaa tarkottaen aiheuta uupumusta. Näin vaan se, että se tieto tästä esimerkiksi uupumuksesta, fatiikista liitännäisoireena, mikä liittyy hyvin moneen krooniseen sairauteen, vammaan, pitkäaikaiseen, niin siitä ei tiedetä. Se ei tule missään esille. Että jos mä ajattelen, vaikka otan nyt sitten CP-vamman ja ajatellaan, vaikka tuota, kun lapsi käy sairaalassa kontrolleissa, että siellä käydään läpi tietyt vaikka fysioterapiaa, toimintaterapiaa, lääkäriprotokollat tämmöiset, niin siellä ei joko ei ollenkaan tai hyvin vähän sivutaan tätä uupumusta liitännäisoireena. Ja tutkimuksen mukaan kuitenkin liitännäisoireista uupumus on sijalla numero kaksi. Kipu on korkeimmalla ja uupumus on toisella sijalla. Siis suhteessa siihen, että kuinka paljon ihmiset kokevat, että se on heidän toimintakykyä haittaa ja elämänlaatua heikentää.

[00:23:05.300] – Sanna Tuisku-Lehto

Ja tässähän on vielä se, että tuntuu että osa, jotka tiedostaa tavallaan tämän uupumuksen läsnäolon, niin sitten tavallaan ei ole sitä tietoa ja osaamista, että miten siinä voisi sitten lasta, nuorta oppilasta tukea. Nämä on tosi hyviä esimerkkejä, mitä olet Johanna tänään antanut.

[00:32:11.700] – Liisa-Maija Verainen

Me ollaan nyt tulossa vähän loppuosaan tätä meidän meidän podcastia, niin tämmöiset pikaiset vinkit vielä tai joku pikainen viesti sinne opetushenkilöstölle. Varmaan meiltä kaikilta voisi ottaa tähän loppuun vielä.

[00:32:26.240] – Johanna Tervonen

Kertauksen omaisesti tämän yhteistyön ja toinen toistensa kuuntelun. Koulu ja opettajat kuuntelee ja uskoo vanhempia. Vanhemmat kuuntelee opettajia, koska sieltä tulee myös saattaa tulla hyvin hyvää signaalia ja tietoa minkälaista on se lapsen koulupäivän arki, että puolin ja toisin. Ajatellaan vaikka meitä eri terapeutteja, niin meidän rooli sitten nimenomaan siellä, että oltaisiin siellä arjessa mukana. Silloin me saadaan myöskin ne kuntouttavat interventiot niin mukavasti solutettua sinne lapsen arkeen, niin koulussa kuin kotonakin. Itselläni on siitäkin niin hyviä käytännön kokemuksia, että jos esimerkiksi koulu ei ole hoksannut, että pitäisiköhän tuota fysioterapeuttia kysyä käymään meillä, niin olen tuputtanut itseäni, että saanko tulla käymään. Saanko tulla seuraamaan? Kukaan ei ole sanonut, että et saa.

[00:33:33.700] – Liisa-Maija Verainen

Sama kokemus. Aina voi tulla.

[00:33:36.240] – Johanna Tervonen

Joo, kyllä just. Ja sitten yhdessä katsotaan, niin siellä tulee niitä ahaa elämyksiä ja ihan käytännössä, että mihin ne tilat esimerkiksi antaa mahdollisuuksia ja näin, että päästään silleen ihan sinne ruohonjuuritasolle, missä asiat tapahtuu, eikä sitten ne on jossain vastaanotolla tai jossain toimistossa. Nämä ovat minun mielestäni hirmu tärkeitä siinä, että saadaan onnistuneita asioita lapsen ja nuoren hyväksi.

[00:34:07.700] – Liisa-Maija Verainen

Mites Sanna sulle tulee tässä vielä mieleen?

[00:34:10.300] – Sanna Tuisku-Lehto

No, ensinnäkin niin, nyt ihan tuoreeltaan, mitä ollaan Johannan kanssa yhteistyössä tehty, niin millä tavalla saisi sitä hermostoa vaikka iltasella – tämä on ehkä enemmän vinkki koteihin, mutta toki voi olla myös jonkun liikuntatunnin loppupalautuksena – niin tällainen: Vagushermon hermostoa rauhoittava hieronta, jota voi vaikka itselleen tehdä niin löytyy CP-liiton YouTube-kanavalta vagushermon hieronta Johannan ohjaamana. Ja sitten tietenkin vinkkaisin, että kaikki, joilla on tarve tietää toimintarajoitteisten oppilaiden osalta fatiikista lisää niin, CP-liiton nettisivuilta kun laittaa hakuun fatiikki, niin sieltä löytyy muun muassa Johannan artikkeli. Ja mä luulen, että kun tässä vuoropuheluun ja hiljaisen tiedon liikkumiseen, niin voisi sanoa, että oli se sitten se vamma, pitkäaikaissairaus mikä tahansa, niin hakeutuu meidän järjestöjen järjestämille sosiaalisen valmennuksen kursseille, vertaistoimintaan, tutustuu muihin perheisiin, koska sieltä löytyy älyttömän hyviä arjen vinkkejä ja ratkaisuja myös. Semmoiset terveiset täältä.

[00:35:30.700] – Liisa-Maija Verainen

Kiitos! Kuulostaa tosi hyviltä ideoilta! Ja tosiaan linkit tulee sitten näihin nyt mainittuihin sivustoihin. Ja tähän vagushermon hierontaa laitetaan tänne podcastin tekstiosuuteen mukaan, niin sieltä helposti saa ne omaan käyttöönsä.

Mutta hei, me kiitetään nyt meidän vierasta Johanna Tervosta, vai mitä Sanna?

[00:36:02.300] – Sanna Tuisku-Lehto

Kyllä ehdottomasti! Kiitos Johanna, kun olit läsnä ja jaoit viisauksia.

[00:36:10.240] – Johanna Tervonen

Kiitos, että sain tulla. Arvostan.

[00:36:14.700] – Liisa-Maija Verainen

Hyvä. Kiitos! Jäädään kuulolle.

[00:36:16.900] – Sanna Tuisku-Lehto

Moikka!

[00:36:18.700] – Liisa-Maija Verainen

Kuuntelit juuri Lihastautiliiton ja Suomen CP-liiton Kaikki kentille ja saleihin -podcastia. Tämä podcast edistää yhdenvertaista koululiikuntaa, liikuntaharrastuksia ja liikunnallista elämäntapaa. Kiva kun olit mukana, ja tietoa podcastista voi välittää myös muille kiinnostuneille.