Kaikki kentille ja saleihin -podcastin yhdeksännessä jaksossa on kaksi vierailijaa: Aarni Kumpulainen ja Elias Tammilehto. Elina Mäkikunnas ja Liisa-Maija Verainen keskustelevat vieraiden kanssa koululiikunnasta ja avustajan roolista liikunnan ja liikkumisen mahdollistajana. Jaksossa ideoidaan myös koululiikunnan soveltamista kaikille ja paraurheilulajien suosion lisäämistä.

Kaikki kentille ja saleihin -podcastia voit kuunnella myös Spotifyssa, Google Podcastissa ja Apple Podcastissa. Kaikki jaksot löydät myös verkkosivujemme podcast-osiosta.

Jakson tekstikuvauksen löydät kuvan alta.

Liisa-Maija kysyi aluksi Elinan omia kokemuksia avustajasta liikuntatunnilla:
– Mulla oli avustaja mukana liikkatunneilla. Ei ehkä ihan joka tunti aktiivisesti mukana, mutta aina tarpeen vaatiessa saatavilla. Tosi paljon avustajan kanssa käsiteltiin, jos mä tein jotain semmoisia käsien liikkuvuutta parantavia omia harjoituksia. Muistan, että aina pelailtiin avustajan kanssa ilmapalloa sulkapallomailoilla. Avustaja monesti keksi ideoita, mitä me voitaisiin tehdä jonkun tietyn asian harjoittamiseksi?
– Koen, että se oli tärkeätä, että avustaja oli tarvittaessa saatavilla, mutta hän ei kuitenkaan ollut liikaa mukana, että tuli mentyä myös mukaan siihen, mitä muut tekee. Ja ei jättäytynyt vahingossa vaan avustajan kanssa sivuun. Avustaja oli aina askeleen edellä, että hän oli valppaana siellä, että jos vaikka pelattiin jotain – me pelattiin aika usein pesistä, mä pelasin semmoisella pehmomailalla – ja kun mä olin jonossa odottamassa lyöntivuoroa, niin avustaja oli valmiiksi ottanut mun mailan siihen, että se kulki jouhevasti että kukaan ei joutunut odottamaan, että mulle vaihdettiin välineitä tai mitään tämmöistä, että avustaja kyllä mahdollista siinäkin paljon.

Aarni toivoo oppilaita kuunneltavan enemmän liikunnan soveltamisessa

Elina kysyi Aarnilta:
– Kertoisitko lyhyesti, kuka sä oot? Mistä sä tulet, miten vanha sä oot?
– Mun nimi on Aarni Kumpulainen ja mulla on lihassairaus. Mä oon viisitoistavuotias ja käyn 9. luokkaa Munkkiniemen yhteiskoulussa.
– Mitä sun lempiaineet on?
– Mun lempiaineet on englanti, kuvaamataito ja yhteiskuntaoppi.
– Haluatko sä kertoa vähän lisää sun lihassairaudesta, että millaisella apuvälineillä sä liikut vai onko sulla apuvälinettä?
– On joo mulla apuvälineitä. Pidemmillä matkoilla käytän itse sähköpyörätuolia. Välillä, jos menen jonnekin ulos, välillä avustaja työntää manuaalipyörätuolia. Mulla on manuaali ja sähkäri, Aarni kertoo.
Elina kysyy Aarnin harrastuksista.
– Joo, on mulla tosi paljonkin kaikkea. Mulla on taidekurssi tiistaisin. Mä meen avustajan kanssa. Siellä sitten opettaja auttaa, jos me tarvitsee apua johonkin fyysisesti apua.
– Sun taustalla näkyy hienoja pokaaleja. Haluatko sä kertoa mistä ne on tullut? Elina kysyy,
Aarnin Teams-videon näkymästä.
– Mä pelaan sähköpyörätuolisalibandya. Peräkkäisinä kausina olen saanut Finlandia-sarjasta pokaalit. Jos on paras mailapelaaja niin, sitten saa tuollaisen pokaalin.
Elina ja Liisa-Maija kehuvat saavutusta ja Elina kysyy Aarnin koripalloharrastuksesta.
– Joo, mä oon pelannut nyt vähän yli puoli vuotta pyörätuolikoripalloa, kertoo Aarni ja Elina toteaa, ettei ainakaan tule tylsää, kun on niin paljon harrastuksia.
Elina kysyy Aarnin koululiikuntakokemuksista.
– Alakoulussa mulla on hyvät kokemukset. Siellä pääsin tosi hyvin mukaan. Niinku ihan kaikkeen, mitä muut teki. Ainoa, mihin en päässyt oli maastohiihto.
– Miten sitten nyt yläkoulun puolella? kysyy Elina.
– Yläkoulussa on ollut pieniä haasteita, että ei ole aina päässyt kaikkea mukaan. Tai soveltaminen ei ole aina onnistunut, sanoo Aarni.
– Mitä luulet, että mistä se on johtunut, että ei aina ole onnistunut?
– Ei niillä ole varmaan ollut niin kokemusta tuollaisesta, Aarni arvelee.
Elina kysyy Aarnilta kokemuksia avustajasta liikuntatunneilla.
– Joo, mulla on ollut semmoinen koulun avustaja liikkatunneilla. Ainakin, jos ollaan menty koulun ulkopuolelle, niin työntänyt mua siellä manuaalilla sinne paikkaan. Pelaillut munkaa
välillä. Meillä on ollut jalkapalloa. Se ei ole ollut mulle niin hyvä niin, me ollaan pelailtu sen
kanssa siinä ja ollut silleen apuna. Kyllä mä niinku pääsääntöisesti olen siellä niiden muiden
mukana.
– Tuntuuko sä oot ollut enemmän avustaja kanssa, vai muiden mukana vai vähän molempia?
– Mä oon vähän enemmän avustajan kanssa.
– Vähän voisi vielä keksiä jotain ideoita, että miten sä pääsisit paremmin mukaan sinne muiden kanssa, toteaa Elina ja kysyy: – Mikä sun mielestä on erityisen kivaa koululiikunnassa?
– Se on ollut kivaa, kun avustajan kanssa on päässyt pelaamaan frisbeegolfia ja muuta. On ollut mukava avustaja. Sitten koulussa ollaan myös välillä, kun on ollut liikkatunti, niin sitten on pelannut sen kanssa pingista, kun ollut jotain koripalloa tai muuta.Mulla on varmaan ollut se, että itse en ole aina päässyt niin hyvin mukaan, kun koulun mielestä se ei ole niin turvallista mennä niiden isompien ja vahvempien mukaan. Mun mielestä sinne pääsisi hyvin mukaan, kun soveltaisi sitä. Mäkin pääsin siihen ihan osallistumaan, Aarni sanoo.
– Toi on kyllä hyvä pointti, että jos koulu mielestä joku ei ole turvallista ja sua ei niinku itseä mitenkään pelottaisi, niin siihen voisi varmaan löytyä jotain ratkaisuja, mitä ei just koululla ehkä tajuttu ottaa huomioon, sanoo Elina.
– Miten paljon sua ja sun avustajaa kuunnellaan, mitä sä pystyisit tekemään ja mitä sä haluaisit? sanoo Liisa-Maija.
– En mä nyt tiedä onko silleen niin kysytty, Aarni pohtii: – Mä oon välillä itsekin esittänyt, miten mä voisin olla mukana.
– Onko teillä ollut mitään isompaa palaveria siitä, missä olisi ollut liikanope mukana tai sun luokanvalvojan kanssa puhuttu siitä sun liikasta? kysyy Elina.
– Oli joskus seiskalla sellainen, jossa oli liikanope ja luokanvalvoja.
Liisa-Maija kysyy, onko koulussa ollut koko koulun liikuntapäiviä ja onko Aarni päässyt niihin mukaan.
– Toivoisin, että pääsisin mukaan niihin paremmin. Seiskalla oli tämmöinen salibandytapahtuma tai liikuntapäivä. Siellä oli säbäotteluita, eri luokkien välisiä. Niihin peleihin en voinut mennä. Kun mä tykkään siitä säbästä, niin mulla oli maila ja pallo, mut sitten ei ollut ketään kenen kanssa olisin voinut pelata. Avustajatkin oli noissa pöytäkirjoissa. Katselen niitä pelejä vaan kun muut pelasi. Se ei ollut kovin kiva.
– No, ei varmasti, Liisa-Maija sanoo.
– Ja vielä, kun säbä on sun oma lajikin niin vähän kurjaa olla sivussa vaan katsomassa, Elina totesi.
– Sitten kasilla yritettiin parantaa, että kasilla onnistuisi paremmin, kun seiskalla kävi tälleen. Ennakkoon kysyttiin, että mitä mä pääsisin mukaan? Se oli semmoinen joku turnaus. Niin sielläkin oli vähän, että ei ole turvallista oikein pelaa sitä. Ne ei voinut oikein soveltaa niitä. Siinä olisi voinut sen taustalla pelata myös pingistä, mutta ei ollut oikein pelikavereita ja sitten mä olin taas katsomassa muiden pelejä.
– No kurja, että sulta kysyttiin, että miten voitaisiin parantaa, mutta sitten se ei kuitenkaan toteutunut, sanoi Elina.
– Ehdotettiin, että miten sitä olisi voinut parantaa. Ei näkynyt toimintana se.
– No joo, mulla tulisi ainakin heti mieleen kaikkea, että miten siellä voisi olla joku oma osio, missä sä olisit ihan vaikka esitellä sun niinku sähkärisäbäjuttuja ja sitten muut olisivat päässeet kokeilee, miltä tuntuisi pelata sähkärisäbää. Siitä olisi voinut saada omaan nurkkauksen mihin muutkin olisi otettu mukaan.
– Ja sekin me just ehdotettiin äidin kanssa kouluun, Aarni sanoo.
– Mitä koululta sanottiin, miksi ei se onnistunut?
– No, mä en ihan muista niin hyvin. Jotenkin ei onnistunut. En osaa sanoa kunnolla.
– Miten kun sä olet ollut liikkatunneilla. Sä oot saanut numeroita todistukseen liikunnasta. Miten sä oot kokenut sen, että oletko saanut semmoisia numeroita, mitä sä olisit ansainnut ja oletko sä tiennyt, mistä ne numerot oikein tulee? Elina kysyy.
– Mä oon saanut kasin. Ja mä oon ollut mun rajoitteisiin nähden tosi hyvin mukana. Mä oon saanut vaan kasin. Että voi saada hyvän numeron, niin pitäisi olla semmoinen yksilöllistäminen, Aarni pohtii.
– Sulla ei ole sitä numeroa sillä, että sen perässä olisi tähti, vai? Että ei ole sovittu just sitä
yksilöllistämistä.
– Pitäisi kuulemma saada vitonen liikunnasta, että voi päästä sellaiseen arviointiin. Että voi saada hyvänkin numeron? kertoo Aarni.
– Mitä vitsiä? Elina puuskahtaa.
– Ei se noin mene, ihmettelee Liisa-Maijakin.
– Ja mitä kun sun tilanne on ihan erilainen kuin jonkun, joka ei vaikka suostuisi tulemaan liikuntatunneille ollenkaan. Että sun pitäisi ensin saada vitonen, että voitaisiin vähän soveltaa, Elina päivittelee.
– Sitä mä oon ainakin kuullut, mun äidiltäni kuulin. Hän oli jutellut joidenkin vertaisvanhempien kanssa, sanoo Aarni.
– Kuulostaa minusta jotenkin ihan absurdilta, Elina toteaa.
– Kyllä eikä todellakaan yhdenvertaiselta. Ottakaapa uudestaan puheeksi? Liisa-Maija sanoo.
– Mä oon ainakin aikoinaan saanut liikkanumeron silleen, että mulla oli sovittu omat tavoitteet, mitä mun pitäisi saavuttaa, että mä voisin saada vielä enemmän kuin kasin. Ja kun mä liikun myös sähköpyörätuolilla niin mä varmaan tein liikkatunnilla vähän samantyyppisiä juttuja, mitä säkin teet ja mä sain tosi monesti kasin, mutta sitten yläasteella mulla oli semmoinen liikkaope, joka alkoi miettimään vähän sitä, että voisinko mä saada oikeasti myös paremmin kuin kasin, ja sitten mä aloin saada ysejä myös. Tosi kurjaa, jos ei sulla ole tavallaan edes sitä mahdollisuutta pyrkiä sinne ysiin, Elina sanoo.
– Mun korvaan otti toi, kun sä sanoit, että vaan kasi. Vaan seiskat, vaan kasit. Ne on liian yleisiä vielä. Kyllä se pitää pitää tulla, just niinku Elina puhui, näistä omista tavoitteista. Ja kun kerran oot mukana liikuntatunneilla ja nautit siitä niin, kyllä kannattaa ottaa puheeksi.
– Ja me ollaan montaa kertaa otettukin, sanoo Aarni.
– Ottakaa edelleen, koska ei kuulosta yhdenvertaiselta tämä arviointitapa, Liisa-Maija sanoo.

Avustajasta maajoukkuevalmentajaksi

– Kiva saada sut mukaan Elias. Sähän toimit myös Aarnin avustajana. Sitten tuo vapaa ajalla. Kerrotko vähän itsestäsi? kysyy Liisa-Maija.
– Kiitoksia vaan kutsusta tänne munkin puolesta. Tosiaan Aarniakin avustan arjessa, en tuolla koulussa. Aarnilla on kuitenkin niin hyvä toimintakyky, että sä pärjäät silleen ilman mun apua. Arjessa sitten avustelen. Se, miten mä oon niinku tullut näihin piireihin niin, oliko se 2021? Mä asuin silloin vielä Jyväskylässä. Mä opiskelen siellä, edelleenkin oon yliopistossa kirjoilla, ja opiskelen luokanopettajaksi. Nyt teen kaikkea muutakin siinä rinnalla, että se on vaan yksi projekteista tässä, mitä on vireillä, Elias kertoo.
– Silloin mä aloin avustaa Aarnia. Oliko se toukokuussa? Se oli eka kerta, kun mä aloin avustaa, että mä en juurikaan tiennyt näistä lihastautipiireissä juurikaan yhtään mitään, että mulla sisko on kehitysvammainen, että sitä kautta erityisyys on tullut tutuksi, mutta ei tämmöiset liikuntarajoitteet ollut kovin tuttuja.
– Sitten mä siinä Aarnin kanssa työstettiin se kesä. Rupesin käymään siellä Aarnin sählytreeneissä mukana. Katselin vähän mikä meno siellä on ja jäi sydämeen ja sitten joulu-tammikuun taitteessa 2021-22 mua pyydettiin Aarnin joukkueen valmentajaksi. Ihan pystymetsästä tuli se pyyntö. Mä mietin siinä, että hetkinen että tämmöinen laji, josta mä en
juurikaan tiedä muuta, kun on vähän katsonut laidalta. No mä tykkään haasteista. Mä otin sen haasteen vastaan ja rupesin valmentamaan Aarnin joukkuetta. Siinä on juniorijoukkue ja sitten on SM-joukkue, että on hommia.
– Eka kausi meni miten meni ja opeteltiin ja opeteltiin ja sitten tuli uusi kausi ja pikkuhiljaa ruvettiin osaa enemmän ja enemmän ja rupesi itsekin oppimaan tästä säbästä enemmän ja sitten just erityisyyden huomioimisesta liikuntarajoitteisiin liittyen, että oppi vähän niinku näkee sitä ihmisten toimintakykyä siellä. No nykyään mä valmennan myös maajoukkueessa. Ja käyrät on toistaiseksi vielä ylös.
– Kyllä on ollut ihan hauskaa. Vielä kaksi vuotta sitten ei olisi kyllä uskonut, missä on tällä hetkellä, minkälaista ihmisten parissa tekee töitä. Mutta kyllä mä tykkään tosi paljon antaa työpanosta tämmöiseen. Mä koen, että on tärkeätä, koska itsellekin liikunta on tosi lähellä sydäntä. Jokainen ihminen voi kuitenkin liikkua, kun löytää vaan ne omat keinot miten sä voit
harrastaa sitä liikuntaa. On tosi mukava olla tekemässä töitä tällaisessa, sanoo Elias.
– Mitä sä itse harrastat? Liisa-Maija kysyy.
– No mä itse harrastan maastohiihtoa. Mä tykkään hiihtää tosi paljon ja, no en mä juuri muuta tee kun hiihdän ja sitten valmennan ja opiskelen. Siinä se menee se arki ihan kivasti, Elias kertoo.
– No jos sä ajattelet tätä, kun sä oot valmentanut nyt tätä sähköpyörätuolisalibändiä. Mitä sä oot sieltä oppinut tähän mennessä? Siellä on kuitenkin apuväline kaikilla ja näin.
– Se on niinku ihan uusi maailma. Meikäläinenkin kun tuli niin. Mun kokemus sähköpyörätuolista oli se, että mä näen kun joku menee vaan kadulla semmoisella ja ei siihen silloin hirveästi kiinnittänyt huomiota. Mut nyt sitten, kun on nähnyt sen arjen, vaikka niinku
esteettömyyden osalta. Jos on vaikka joku kynnys niin ei pääse yli ja tommoista. Se on niinku avannut vähän silmiä.
– Sitten myös sekin, että, jos puhutaan ihan paraurheilusta, että jotenkin ei sitä tullut ajatelleeksi, että lihastautia sairastavat ihmiset voi urheilla ihan niinku 100 prosenttia tavoitteellisesti. Se on kyllä ollut tosi hienoa, että on nähnyt sen. Ja nyt itse voi olla siinä vaikuttamassa mukana, että oikeasti vaikka tuolla maajoukkueessakin treenataan kovaa ja ihmiset on motivoituneita ja ei siellä oikeastaan enää mietitä, onko tuolia alla vai ei, vaan se on jotenkin normaalia nykyään. Soveltaminen on se taikasana siinä, että katsotaan mikä on se toimintakyky ja sitten mietitään että miten ratkaistaan. Se on ongelmanratkaisua
pohjimmiltaan. Vähän, kun jaksaa nähdä vaivaa niin yleensä aina esteet kaatuu siitä.
– Toi oli hyvä, mitä sä sanoit tosta, että soveltaminen on se avainsana. Jos sä mietit nyt mitä just puhuitkin, sinne kouluun ja liikunnanopetukseen tai sinne toimiville avustajille, mitä sä oot oppinut semmoista, mitä sä voisit jakaa nyt heille, että jokainen lapsi ja nuori voisi päästä mukaan sinne koululiikuntaan? Olisiko sulla semmoisia vinkkejä tai ajatuksia? kysyy Liisa-Maija.
– Mun mielestä kaikki lähtee siitä asenteesta, miten siihen tilanteeseen suhtaudutaan. Etenkin niiltä toimijoilta jotka tarjoaa sitä, vaikka liikunnanopettaja, joilla on velvollisuus toteuttaa sitä liikuntaa oppilaille. Mun mielestä se lähtee siitä asenteesta, että no niin ok – tässä on tämmöinen kaveri, joka liikkuu sähköpyörätuolilla ja niin edespäin. Ottaa huomioon ne kaikki oleelliset seikat. Sitten alkaa miettimään, miten me voitaisiin muuttaa tätä opetusta silleen, että me saataisiin tää kaveri mukaan tänne ja sitten, kun siihen saa vielä kaverit mukaan. Siitä voi parhaimmillaan tulla todella jouhevaa, että pulahtaa sinne tuolin kanssa ihan mukaan.
– Mutta sitten niin kuin Aarninkin tapauksessa se voi olla sitä, että jos ei ole kaverit messissä. Kaverit menee menoja ja sitten koulunkin suhtautuminen on vähän semmoinen nihkeä, niin sitten se jää liikaa oppilaan ja sen perheen harteille koko ajan. Se lähtee mun mielestä siitä asenteesta. Sitten kun käy keskustelua sen ihmisen kanssa, joilla on näitä erityistarpeita. Se ei oikeasti paljoa vaadi. Vaikka se, että tuo sitä just mitä Aarni puhui tuossa, että tuo sen tuolin sinne koululle. Ja hei kokeilkaa tätä. Ja sitten sanoo kavereille, että hei, jos mä tuun mukaan tällä tuolilla, varokaa varpaita. Mäkin yritän ajaa varovasti jos pelaa vaikka sählyä.
– Ne on pieniä juttuja, mutta ne merkitsee tosi paljon nimenomaan semmoiselle, jolla ei ole sitä normaalia toimintakykyä, Elias toteaa.
– Tossa sanoit hyvin tärkeän asian tuon asenteen lisäksi, tämä että kaverit messiin. Mimmoinen ajatus Elina sulle tuli tuos, tämä ei ole meillä ehkä ollutkaan aikaisemmin esillä. Eikö osunut aika hyvin? Liisa-Maija kysyy Elinalta.
– En tiedä miten meillä synty koulussa se ilmapiiri että ne kaverit kyllä oli siinä messissä. Se oli aika luontevaa, että mä en tiedä, oliko se opettajista kiinni vai mistä se lähtee. No, mun alakoulu oli aika pieni koulu, jossa kaikki tunsi toisensa ja se oli itsestäänselvyys, että mä oon siellä mukana, ja meidän luokallakin oli vain seitsemän tyttöä. Mä olin yksi heistä ja me oltiin yhdessä aina vuotta nuoremman luokan tyttöjen kanssa, että meillä oli liikkaryhmä muodostettu silleen. Niin ja kaikki tunsi minut ja kyllä ne ajatteli koko ajan että mut otetaan mukaan. Mä en ainakaan muista, että se olisi ollut mitenkään epäluontevaa, mutta sitä mä en muista, että minkä verran opettaja on sitten alussa rohkaissut siihen. Onko se ollut alusta asti niin, vai onko se ollut sen työn tulos, mitä opettaja oli siinä sivussa tehnyt?
Elina kysyy Aarnilta soveltavasta koripallosta.
– Sen kodikseen löysin silleen, että mä olin mun isosiskon korispelissä katsomassa. Siinä viereisellä kentällä oli pyörätuolikoripallotreenit. Niiden valmentaja tuli kysymään, että kiinnostaisiko tämmöinen laji, että sunnuntaina on soveltavat treenit. Sinne voi tulla kokeilemaan. Mä ajattelin, että se on liian raskasta. Mutta ei ollut väliä, onko paljon vai vähän voimaa. Pystyi soveltamaan, että kaikki voitiin ottaa mukaan. Valmentajakin on mukava. Siellä on kiva porukka.
– Miten paljon sitä pystyy soveltaa? Kun mulla on itsellä aika huonot käsivoimat niin mä aina mietin, että onkohan koris mulle vähän liian haastava. Pystyisikö sitä jotenkin soveltamaan, että huonoillakin tai heikommilla käsivoimilla pystyis olemaan mukana? kysyy Elina.
– Meidänkin porukassa on yksi, jolla ei ole hyvät voimat, ja sitten myös minä. Vaikka ei ole niin nopea, niin sit pystyy pitää toimintakykyy, että voi käsilihaksia ylläpitää. Sellainenkin voi harjoitteita tehdä. On mukavaa porukkaa ja valmentaja keksii aina kaikilla jotain omaa tekemistä, Aarni kertoo.
– Kuulostaa kyllä hyvältä ja hauskaa, että sut on vaan napattu sinne mukaan tuolta koriskatsomosta silleen, että lähde messiin.
– Oli hauska päästä kokeilemaan. Mä olen tykännyt siitä, sanoo Aarni.
– Mulla tuli just mieleen tuosta mitä Aarni sanoi tuo esimerkki, että lähtee vaan kokeilemaan. Se on just se asenne siinä, että ei tiedä, mut sitten menee kokeilemaan ja testaamaan. Just samaa voi siellä koulussakin, että opettaja kokeilee eri keinoja, miten sen saa mukaan ja kyllä se pikkuhiljaa alkaa löytymään sieltä, mutta se vaan vaatii pitkäjänteistä työtä, että kokeilee. Jos Aarni ei olisi mennyt kokeilemaan korista, et sä varmaan pelaisi sitä. Mutta sulla oli asenne, että hei mä haluan testata, sä lähdit testaan ja jätkä treenaa tavoitteellisesti nyt. Se on sitten asenteesta, Elias sanoo.
– Niin ja varmaan opettajatkin turhaan pelkää epäonnistumista, että jos joku kokeilu menee vähän pieleen, että sitten se olisi jotenkin katastrofi, Elina sanoo.
– Vanha klisee. Jos ei koskaan yritä, niin ei koskaan myöskään menesty. Ne epäonnistumisetkin on vaan osa sitä prosessia. Se, että kun Aarnikin sanoi, että tää ei ole turvallista. Voisi tulla katsomaan vaikka meidän treenejä kun siellä tuolit törmäilee ja siellä ryskyy ja tällaista näin. Varmaan niillä mittapuilla meidänkin laji pitäisi lopettaa, kun siellä kolisee ja ne on ihan kuluneita ne tuolit sen takia, kun törmäily ja kyllä siellä tuoleja joskus kaatuukin, Elias kertoo.
– Mulle on tullut mieleen se että liikunnanope tulisi katsomaan meidän treenejä. Näkisi, että
mekin oikeasti pelataan kovalla tasolla, sanoo Aarni.
– Jep ja kun oikeasti on siellä niitä vaaratilanteita, sanoo Elias.
– Hei, pitäisikö sun ihan kutsua liikanope sinne treeneihin katsomaan joku päivä ja katsoa, miten se reagoi sun kutsuun, ehdottaa Elina.
– Sitten pelaat vielä vähän kovempaa, ähän fyysisempää peliä, innostuu Elias.
– Joo hyvä idea. Täytyy laittaa korvan taa tämä, jos mekin voitaisiin jotenkin vauhdittaa tämmöistä tilaisuutta, kutsua vähän laajemminkin opettajia katsoo teidän treenejä, Liisa-Maija sanoo.
– Niin ja tekee niinku yleisesti lajeja tutuksi tällaista paraurheilua yleisesti, että on eri lajeja. Tekee tutuksi ihmisille että hei, että tällainenkin laji on olemassa. En mäkään sähköpyörätuolisalibandystä tiennyt kaksi vuotta sitten yhtään mitään. Nyt se on mun mielestä yks parhaimpia lajeja mitä on maastohiihdon ohella, sanoo Elias.
– Mulla tuli tästä mieleen. Mun kollega vaan kertoi, että hänen lapsen koulussa oli ollut tämmöinen erikoiskoulupäivä, että oli paraurheilua esitelty koululla ja että oli kaikkia eri lajeja
päässyt kokeilemaan. Mä en ole varma oliko siellä ihan pyörätuoleja ja kaikkea.Se oli jossain
peruskoulussa tässä pääkaupunkiseudulla. Kaikki oppilaat oli ollut ihan innoissaan. Ne oli
pelannut siellä pyörätuolikoripalloa ja kaikkea. Minusta se kuulosti tosi siistiltä, Elina kertoo.
– Todella hyvä, että tehdään tommoista. Kyllä se sähköpyörätuolilla ajaminen on kivaa. Eilenkin treeneissä menin itse pelaamaan. Siinähän ihan unohti, että oli valmentamassa, kun siellä alkoi vääntämään itse poikien poikien perässä. No, en mä nyt enää pärjää, kun olen valmentaja. Se on hauskaa, kun se menee niin kovaa se tuoli. Ihmisten tietoisuus kasvaisi, kun tuo tässä näytille, hei tämmöinen laji on olemassa, sanoo Elias.

Elina siirtyy taustajoukkoihin

– Meillä on ensi keväänä tulossa koululiikuntawebinaari. Siinä on muitakin järjestäjiä kuin
Lihastautiliitto. Helmikuun 5. päivä on ensimmäinen osa tällaista, että pääseekö mukaan, jossa puhutaan koululiikunnan asioista. Ja tästä tiedotetaan hyvinkin pian tarkemmin, että seuratkaa ilmoittelua. Se tulee varmaan someen ja verkkosivuille ja ja sitten Porras-lehtee ja moniin muihinkin tahoihin. Ja sitten Elina. Mä haluaisin kiittää sua myös nyt tässä lopussa. Sä voisit oikeastaan kertoa, että tää on sun viimeinen podcast vetäminen tää Kaikki kentille ja saleihin. Sä oot kuitenkin ollut käynnistämässä tätä niin, millaisin mielin sä oot ollut mukana? Liisa-Maija kysyy.
– Tää on ollut tosi hauskaa, sillä olen oppinut itsekin koko ajan paljon uutta, kun meillä on ollut niin hyviä vierailijoita. On ollut kyllä hauska saada koko ajan uutta näkökulmaa. Tänäänkin opittiin jo paljon uutta. Mä oon ruotsin ja ranskan ope. Oon tosi intohimoisesti tehnyt sitä työtä ja haluaisin pystyä antaa siihen vielä vähän enemmän. Tuntuu, että se on niin intensiivistä se opearki, että pitää pikkuisen karsia vähän muita juttuja elämästä, että pääsee sitten keskittymään vähän enemmän niihin opejuttuihin. Mäkin oon luokanvalvojana ja kaikkea, eli siinä on aika paljon kaikkea handlattavaa yhtä aikaa. Sitten mä ajattelin, että ehkä mun näkökulmat mitä mulla on ollut antaa tänne niin mä oon aika paljon nyt ehkä saanut annettua sitä mitä mulla on ollut sanottavaa. Mutta kun mäkään en aktiivisesti ole siellä nyt esimerkiksi liikkatunneilla mukana. En opeta liikkaa. Niin ajattelin, että ehkä mulla ei ole tänne enää sitten niin paljon annettavaa, että että lähtisi pyörittämään isoa määrää jaksoja enää, Elina kertoo.
– Kiitos tästä kahdesta vuodesta. Sä siirryt eetteristä toivottavasti taustajoukkoihin, sanoo Liisa-Maija.
– Ehdottomasti joo, lupaa Elina
– Sulta voi aina kysyä. Eli ei Elina mihinkään tästä häviä. Katsotaan, miten tää meidän podcast tästä jatkuu, mutta kiitos sulle. Olet ollut tosi merkittävä sekä tän käynnistämisessä että näiden yhdeksän jakson aikana. Tietenkin ne halutaan kiittää meidän vieraita Aarnia ja Eliasta – aivan super juttu, että olitte mukana jakamassa kokemuksia ja tästä on hyvä jatkaa. Me saatiin, niinku Elina sanoi, tässä oppii aina ihan hurjan paljon.
– Joo, kiitos kun sä oot olla mukana, sanoo Elias.
– Oli tosi kiva. Kiitos, kun saatiin tulla mukaan ja kiva jakaa kokemuksia, Aarni sanoo.
– Tsemppiä sinne kaikkiin liikuntaa juttuihin. Varmaan lisää pokaaleja on vielä tulossa, sanoo Elina.