Jasmi Ahonen vierailee Kaikki kentille ja saleihin -podcastin 8. jaksossa. Jasmi kertoo kokemuksiaan Suomen sähköpyörätuolisalibandymaajoukkueesta ja koululiikunnasta. Podcastin vetäjät, Elina Mäkikunnas ja Liisa-Maija Verainen, pohtivat Jasmin kanssa, mikä merkitys liikuntatunneilla on yleistiedon ja yhteisöllisyyden kannalta. Podcast paljastaa myös, missä kuulee koulun parhaat juorut.

Kaikki kentille ja saleihin -podcastia voit kuunnella myös Spotifyssa, Google Podcastissa ja Apple Podcastissa. Kaikki jaksot löydät myös verkkosivujemme podcast-osiosta.

Jakson tekstikuvauksen löydät kuvan alta.

– Tänään meillä on vieraana Jasmi Ahonen Helsingistä. Ihana Jasmi on tullut meille puhumaan omista koululiikuntakokemuksistaan ja koululiikunnan tärkeydestä taitojen oppimisen kannalta. Jasmi on myös Suomen sähköpyörätuolisalibandymaajoukkueen valmennusryhmässä, Elina esittelee podcastin aihetta ja vierasta:
– Kiva kun pääsit mukaan tänään ja kertoisitko sä vähän itsestäsi tähän alkuun?
– Mä olen Jasmi. Mä oon helsingistä, 29-vuotias opiskelija vielä tällä hetkellä ja ihanaa kun kutsuitte puhumaan mun koululiikuntakokemusista. Veikkaan, että ne on ehkä vähän erilaiset kun jollain muilla saattaa olla? Mulla on LGMD-lihassairaus. Käytän sähköpyörätuolia joka päivä, koko ajan liikkumiseen. Sillä pääsen ympäriinsä menemään ja se on tosi tärkeä osa mun elämää.

Kimpassa sähkärillä mäkeä alas

Liisa-Maija kysyy Jasmilta tärkeintä muistoa koululiikunnasta.
– Tällainen muisto, mikä tulee mieleen ensimmäisenä: me oltiin yläasteella tulossa kavereiden kanssa uimahallista koululle päin. Se uimahalli oli harjun päällä ja koulu oli alhaalla keskustassa ja me ajettiin sitä mäkeä alas kavereiden kanssa. Yks kaveri seisoo sähkärin takana ja yksi istui mun sylissä.
– Vau, siinä on ollut semmoista yhdessäoloa, riemua ja vauhtia, Liisa-Maija toteaa ja jatkaa:
– Oletko sä ollut mukana koululiikunnassa koko koulupolun, vai miten se on sun kohdalla järjestynyt?
– Mä en muista, milloin mulla alettiin vähentämään koululiikuntaa. Mä saatoin istua vähän enemmän sivussa välillä liikkatunnilla, jos väsytti tai en pystynyt tekemään jotain, mutta ehkä siinä ala-asteen loppupuolella, vitos-kutosluokalla alkoi vähenemään koululiikuntaan osallistuminen, Jasmi kertoo ja jatkaa:
– Sen aikana mulla usein oli fysioterapiaa. Fysioterapeutti tuli yleensä koululle ja me tehtiin siinä sitten jotain yhdessä, mutta en ollut siellä luokkalaisten kanssa yhdessä liikunnan aikana. Yläasteella en osallistunut oikeastaan ollenkaan liikuntatunneille, silloin olin avustajan kanssa. Kahvilassa me yleensä vietettiin ne pari tuntia siinä aamupäivällä tai kierreltiin kaupoissa. Ja sitten lukiossa mulla oli ihan täysi vapautus. Ainut lukion liikuntakurssi, minkä suoritin oli vanhojentanssikurssi. Juonsin meidän vanhojentanssit niin sain siitä kurssin suoritettua, Jasmi kertoo.

Kartanlukutaito ja koordinaatit kuuluvat yleissivistykseen
– No, jos sä ajattelet Jasmi sitä, että et osallistunut liikuntatunneille yläkoulun aikana ja lukiossa niin, onko sulla jäänyt jotain ihan yleistaitoja oppimatta?, Liisa-Maija kysyy.
– Me ollaan puhuttu joskus mun muiden kavereiden kanssa myös tästä, joilla on myös ollut vapautus, että esimerkiksi suunnistuksesta kun on jäänyt pois, sitä ei ole oppinut sinänsä. Niin on ehkä vähän hankalaa nykyään suunnistaa esimerkiksi tässä kaupungissa tai lukea karttaa. Että se olisi varmaan helpompaa, jos olisi osallistunut suunnistukseen alakoulusta asti.
– No, tässähän me voitaisiin vähän ideoida, että miten sä näkisit, että sitä olisi voitu ratkaista toisin. Tuleeko sulle Elina jotain mieleen? Liisa-Maija kysyy.
– Aika montakin juttua tulee tuosta – suunnistus on sellainen laji, että siihen on aika rajattomat mahdollisuudet, millä tavoilla sen voisi järjestää. Nykyään aika paljon tehdään kaupunkisuunnistusta, että eihän sitä ole pakko mennä metsän kaikista hankalimmille poluille. Ainakin meidän koulun lähimetsissä meni myös niitä kunnon teitä, että ei sinne ole varmaan pakko lähteä rämpimään ryteikköön. Voisihan sinne tehdä erilaisia reittejä, että olisi vähän esteettömämpi reitti ja sitten reitti niille, jotka haluaa rämpiä ryteikössä.
– Niin, kyllä se varmaan helpottaisi osallistumista, jos olisi sellainen reitti, jossa pääsisi tuolilla menemään. Mutta en tiedä, onko kaikissa kaupungeissa tai kaikkien koulujen lähellä sellaista paikkaa tai semmoisia reittejä, pohti Jasmi.
– Ja sitten nykyaikana olisi aika helppo hyödyntää jotain videoyhteyttä. Voisiko sinne jopa lähettää avustajan tai jotenkin pareittain toteuttaa niin, että toinen juoksee ryteikköön ja sitten olisi videoyhteys ja toisen pitäisi lukea sitä karttaa toisessa päässä ja neuvoa että mihin suuntaan kannattaa mennä? Siitä voisi saada aika hauskoja kokeiluja.
– Kyllä, ja nykyisin, kun yhteydet toimii hyvin, niin sehän on ihan varteenotettava vaihtoehto. Mulle tuli itselle mieleen geokätköily ja tämmöinen koordinaattien lukutaito, että tämmöisestäkin voi jäädä paitsi, mikä on hirveän tärkeä taito siinäkin, ettei eksy ja sut löydetään. Tai jos sä haluat merkitä jotain tiettyjä asioita itsellesi muistiin. Tulee nyt mieleen esimerkiksi, jos vaikka löydätte jonkun esteettömän kulkureitin jostain metsästä niin voit merkitä sen itsellesi koordinaattien avulla muistiin että voit jatkossakin sitten löytää sen, Liisa-Maija pohtii ja kysyy:
– Onko teillä kokemuksia tästä geokätköilystä tai koordinaatista, että missä niistä voisi olla hyötyä? Nämä jää kaikki sitten oppimatta myös?
– Mä jossain vaiheessa geokätköilin jonkun verran. Nyt en ole pitkään aikaan muistanut koko asiaa, mutta mulla oli ihan se joku sovellus puhelimessa. Se geokätköilysovellus. Muistelisin, että eikö sielläkin ole jotenkin merkattu, että jos on esteetön kätkö, tiedättekö te?, Elina pohtii.
– Mä en tiedä. Mä en ole ikinä kokeillut, mutta välillä joskus miettinyt että voisi ehkä olla hauska käydä kokeilemassa, mutta sitä just miettinyt, että onko ne edes esteettömiä, Jasmi sanoo.
– Niin, monestihan ne roikkuu jossain aivan oudossa paikassa, että ei ole mitään toivoa. Mutta mulla on semmoinen olo, että enenevässä määrin sinne sovellukseen olisi jotenkin merkitty se, että onko se pyörätuolilla saavutettavissa esimerkiksi vai ei.

Osallistuminen ja yhteenkuuluvuuden tunne

Liisa-Maija pohtii, millaisia muita yleistaitoja koululiikunta kehittää – ja mistä voi jäädä paitsi, ellei ole koululiikunnassa mukana?
– Tämä ei varsinaisesti ole yleistaito tai -tieto, mutta ekana tulee mieleen se yhteenkuuluvuuden tunne. Toi just mistä Jasmi puhui, että mentiin siellä sylissä ja kyydissä. Se oli mun mielestä tosi iso osa liikuntatunteja, että yhdessä tehtiin ja kilpailtiin joukkueena ja toimittiin tiimissä. Siinähän harjoitellaan paljon myös semmoisia tiimityöskentelytaitoja, Elina toteaa.
– Mä muistan semmoisen yksittäisen hetken, joka on jäänyt mieleen liikkatunnilta. Mä en ole varma, oliko se jopa joku tämmöinen virallinen piip-juoksumittaus tai vastaava, mutta siellä juostiin pareittain. Olisiko ollut näin, että toinen laskee ja toinen juoksee? Tai että kuinka monta kertaa sä ehdit mennä jonkun matkan. Mä olin jotenkin ajatellut että tää on nyt semmoinen virallinen mittaus, johon mun ei ehkä kuulu mennä sotkemaan muiden suorituksia. Vai pitikö siinä saada joku yhteisaika? Ehkä en muista yhtään, mutta sitten mä jäin vähän siihen sivuun katsomaan että nyt nää hoitaa tän homman, mutta sitten mun yksi hyvä ystävä tulikin sieltä silleen että hei, voitko sä tulla mun pariksi ja mulle avautui, että mäkin voin olla varteenotettava pari tässä jutussa. Sitten mä menin siihen ja me saatiin huonompi aika kuin muut. Jos mä nyt muistan oikein että munkin ajelulla oli siinä jotain merkitystä, mutta muistan että mä lähdin sitten ajelemaan samaa matkaa kuin tämä mun pari ja sitten tuli jotenkin semmoinen hyvä fiilis, että mäkin kuulun tähän juttuun, Elina kertoo kokemuksistaan.
– Meidän tähän “Yleistietoa oppimassa ja juoruja kuulemassa” -aiheeseen liittyen, parhaat juoruthan kuuluu aina tuolla pukuhuoneessa, kun mentiin sinne liikkatunnille. Siellä kun oli tyttöjen pukkari, siellä oli aina kaikkia ihastusjuttuja ja kaikkea, että ne oli semmoisia paikkoja, joissa kuuli juttuja, mitä ei oikein välitunneillakaan kuullut, lisää Elina.
– Se on kyllä totta, siellä aina kaikennäköisiä juteltiin. Siitä ehkä tuli semmoinen osallisuuden tunne. Mulla aina välillä oli just fysioterapia siihen liikuntatunnin aikaan ja meillä oli semmoinen jumppamatto siellä pukkarissa sinä aikana. Liikuntatunnin jälkeen mä olin siellä pukkarissa jo, kun kaikki muutkin tuli sinne. Mulla oli fysioterapia loppu siihen mennessä. Sinänsä tuli osallistuttua siihen yhteisöllisyyteen, juoruiluun, ja mitä siellä sitten tapahtui, Jasmi muistelee.
– Ja ylipäätään, musta se oli tosi kiva, että sai raitista ilmaa siinä koulupäivän lomassa, kun liikkatunnit monesti oli kumminkin ulkona, niin sitten jaksoi paremmin, Elina toteaa.
– No, sitten kaikki leikkien ja pelien säännöt ylipäätään. Mä oon aika pihalla urheilussa. En oikein tajua eri urheilulajeista niin kauheasti, mutta jotenkin edes niitä koululiikuntalajeja ja puuhia mitä siellä tehdään. Tuntuu, että on paljon parempi käsitys niistä, kun on ollut siellä mukana, Elina pohtii.
– Se on ihan totta, että jos ajattelee, että jos seuraat vaikka pesäpalloa paikan päällä tai televisiosta, niin jos et yhtään tietäisi säännöistä, ei kyllä varmaan oikein peli nappaisi, sanoo Liisa-Maija.
– Onhan se hankalampaa päästä mukaan, jos se ei ole mitään tietoa, jos pitäisi aloittaa ihan nollista, toteaa Jasmi.
– Ja sitten ylipäätään saa ideoita, että mitä näillä kaikilla välineillä ja eri paikoissa voisi lähteä tekemään, kun on kuitenkin nähnyt aika paljon eri puuhissa ja liikuntatunneilla.

Move! -mittauksista pubivisaan
Liisa-Maija ottaa esiin paljon keskustelua herättäneet Move! -mittaukset, joita Elina työssään opettajana kohtaa.
– Ihan tässä viime viikolla meillä oli kahdeksasluokkalaisten vanhempainilta. Ja vitosilla ja kaseillahan on nämä valtakunnalliset Move!-mittaukset, mihin kuuluu erilaisten taitojen mittaamista valtakunnallisen seurannan vuoksi. Ja meillä oli perjantaina viime viikolla liikuntapäivä. Se on aina järjestetty niin, että sen yhteydessä suoritetaan Move!-mittaukset ja muut luokat tekee muita juttuja. Mun piti siellä vanhempainillassa sitten kertoa, että perjantaina on tulossa Move! -mittaukset. Jotenkin havahduin siihen, että jos mä en olisi ollut liikkatunnilla mukana, en olisi varmaan ikinä kuullutkaan Move! -mittausasiaa, että en olisi sitäkään vähää osannut selittää vanhemmille, kun vanhemmilta tuli lisäkysymyksiä, että millaiset välineet tarvitsisi olla mukana perjantaina ja kaikkea vastaavaa. En mä nyt ihan kaikkeen osannut vastata, mutta olin edes vähän mukana siinä, mistä on kyse. Vaikka en itse ole liikunnanopettaja niin huomasin, että ruotsin opettajankin ominaisuudessa voi törmätä tämmöiseen, että pitäisi olla sitä yleistietoa liikuntatuntien sisällöstä, Elina kertoo.
– Ja näistähän on tehty semmoiset soveltavat mittarit myös, mutta esimerkiksi lihastautia sairastavan kohdalla siellä oli käsien nostoa ja muuta, että ei ne kyllä kauhean soveltuvia sitten olleetkaan. Tuleeko sulle Elina jotain vielä mieleen tästä yleistietoasiasta? Liisa-Maija kysyy.
– Sellainen tuli mieleen, että kun oon nyt kunnostautunut käymällä pubivisassa, niin vitsi, kun siellä on niitä urheilukysymyksiä niin paljon. Mä olen aina ihan hukassa niitten kanssa, ja oon ihan vakuuttunut, että jos meillä olisi joku urheiluvahvistuksena, niin me oltaisi jo siellä top kolmosessa ihan koko ajan. Tätä vaan mietin, että kyllä nyt jossain vaiheessa sen mun liikkatunneilla mukanaolemisen täytyy tuoda mulle jotain vastauksia. Vielä se ei ole ehkä mitään konkreettista tuonut tänne pubivisaan, mutta jossain vaiheessa varmasti, Elina uskoo.
– Tää oli hauska. Jos mä ajattelen asiakastyötä mitä mulle tuonne Lihastautiliittoon tulee, niin ehkä se huoli vanhemmilta on ollut siitä, että ei välttämättä ymmärretä koulussa sitä, että miten vaikka siirtymät eri liikuntapaikoille on niin sosiaalinen tilanne, että siitä ei kenenkään tulisi jäädä paitsi. Että näissäkin muistettaisiin aina pitää kaikki mukana. Ja toinen mitä tässä vuosien varrella on tullut eteen, on että kyllähän oppimista tapahtuu myös kaikissa on ristiriitaisissa tilanteissa. Mitä just esimerkiksi koululiikunnassa voi tulla, kun joku joukkue häviää tai tulee jotain kinaa jossain tilanteessa, joku sanoo pahasti toiselle tai muuta. Näistä aina opitaan ja näissäkin olisi tosi tärkeä olla mukana. Ja se, ettei aina voi voittaa. Miten Jasmi kun sinä olet joukkuepelaaja, onko sulla kokemuksia?, Liisa-Maija kysyy.
– No siis, todellakaan ei aina voi voittaa ja kyllä niitä pettymyksiä tulee aika useinkin. Mun mielestä joukkueurheilussa parasta on se, että kun yhdessä tehdään, niin yhdessä myös koetaan pettymykset ja ilot. Että sitten siinä, kun tulee niitä pettymyksiä, niin sä et ole yksin. Ja sulla on se ryhmä takana ja te olette tehneet sen parhaanne, mitä siihen voi tehdä. Se on se yhteisöllisyys, mikä siinä on. Jos siitä jää pois just koululiikunnassa, niin kyllähän se ehkä eriyttää sua. Tai saattaa eriyttää siinä luokassa jonkin verran, jos ei ole niitä kokemuksia, sanoo Jasmi.

Sähköpyörätuolisalibandystä jännitystä ja vaarallisia tilanteita

– Tästä onkin oikeastaan hyvä siirtyä siihen sähköpyörätuolisalibandyyn. Teillekin varmaan on tullut tilanteita, että on hävitty ja ei ole mennyt ihan niin kuin on suunniteltu – miten te käsittelette sitä? Onko teillä joku tilaisuus heti sen jälkeen tai miten? Vai onko se vaan, että jätetään asiat taka-alalle ja eteen? Liisa-Maija kysyy.
– No yleensä aina pelien jälkeen me keräännytään yhteen käymään läpi heti sitä tilannetta. Joskus, jos on isompi pettymys, niin sitten sitä saatetaan käydä läpi vähän myöhemminkin vielä, ja miettiä että mikä meni omalta osalta vikaan, mitä me oltaisi voitu tehdä toisin. Sitä kyllä käsitellään käsitellään pitkään. Käsitellään niitä ajatuksia ja tunteita, koska jokaisella kuitenkin on sitten erilaisia ajatuksia ja käsityksiä siitä tilanteesta. Kyllä ne on hyvä käsitellä aina, ettei jää mitään hautumaan mielen päälle. Se helpottaa tosi paljon, kun pääsee puhumaan niistä.
– Ja sähän oot valittuna maajoukkueeseen? kysyyLiisa-Maija.
– Joo. Maajoukkueringissä oon. Ja me harjoitellaan. Syksyllä meillä on kaksi treenileiriä, ja ensi keväänä ainakin kaksi treenileiriä. Suomen maajoukkue valmistautuu EM-kisoihin, jotka pidetään ensi syksynä Tanskassa. Meidän maajoukkue lähtee nyt treenaamaan niitä niitä kohti.
– Maajoukkuessa oleminen on tosi mukavaa. Se oli semmoinen mun pitkäaikainen tavoite ja mä oon nyt ringissä ollut mukana jo muutaman vuoden, niin vieläkin joka treenileiri, varsinkin jos on ollut pitkä tauko, niin aina jännittää. Meillä on nyt tulevana viikonloppuna treenileiri, niin aina jännittää mennä sinne, mutta hyvällä tavalla. On semmoinen kutkuttava jännitys. Tietää, että tullaan paljon treenaamaan. Se on väsyttävää, mutta se on kuitenkin tosi kivaa samalla. Siellä on ne tyypit, jotka on aivan mahtavia, ja valmentajat. Valmennus on todella hyvää ja pääsee treenaamaan semmoisia kovia, ehkä jopa hankaliakin, juttuja ja kyllä siellä ainakin mulla tulee välillä semmoisia epätoivon hetkiä. Että tuntuu, ettei onnistu joku treeni tai en oikein ymmärrä. Tai nyt tein huonosti, mutta sitten vaan jatketaan niiden harjoittelua, niin kyllä se sitten siitä. Lauantaina saattaa olla ihan eri mieli kuin sunnuntaina, on vähän semmoinen aaltoileva mieliala siellä, Jasmi kertoo.
– Ja tässähän on muuten aivan loistava paikka, jos ajattelee, että on tulossa sitten vuoden päästä ne EM-kisat siellä Tanskassa, vaikka kouluissa esitellä tätä lajia koko luokalle ja näyttää kuvaa niistä matseista, koska siellähän on menoa ja meininkiä, Liisa-Maija ideoi.
– Joo, meidän laji on tosi vauhdikas, mikä on mun mielestä se mahtava juttu. Mä tykkään siitä just sen takia, että siinä ei jännittäviltä tilanteilta vältytä ja se on tosi taktista niin, että samalla syötöt pitää osua oikein ja blokit pitää osua oikein niin sitten saa tulosta, Jasmi kuvailee.
– Saako vielä mainostaa salibandyä? Me tarvitaan Suomeen lisää pelaajia. Jos jotain kuuntelijaa kiinnostaa tai jos joku kuuntelija tuntee jonkun jotain voisi kiinnostaa, niin meillä on joukkueita Turussa, Tampereella, Oulussa ja Helsingissä. Yhteystietoja löytyy Salibandyliiton kautta. Sieltä saa sitten joukkuekohtaisia yhteystietoja.

Podcastin lopuksi jaetaan kiitokset osallistujille, ja Liisa-Maija kertoo, että syksyllä on tulossa vielä toinen podcast, jossa puhutaan avustajan roolista liikunnassa. Kuulumisiin siis taas pian!