Sairastuminen on suuri muutos ja kriisi aikaisemmin terveen ihmisen elämässä. Pitkäaikainen, mahdollisesti etenevä sairaus konkretisoi elämän haurauden ja rajallisuuden. Sairauden oireet ovat yleensä tulleet vähitellen ja niitä on voinut mielessään mitätöidä.  Terveydenhuollon piiriin hakeudutaan, kun haasteet arjessa selviytymiseen lisääntyvät.

Diagnoosin saaminen saattaa olla aluksi helpotus, onhan oireille nyt selitys ja nimi. Vähitellen tietoisuus sairauden vaikutuksesta elämään, arkeen ja tulevaisuuden suunnitelmiin valkenee. Joillekin diagnoosin saamisesta seuraa ns. shokkivaihe; on vaikea ymmärtää, mistä on kysymys eikä tietoa kykene ottamaan vastaan.  Ympärillä oleva maailma jatkaa kuten ennenkin, mutta oma elämä on pysyvästi muuttunut ja hallinnan tunne vähentynyt.  

Omia tunteita voi olla vaikea jakaa niin että tulisi ymmärretyksi lähipiirissä. Toisaalta myös läheiset ovat hädissään, eikä sairaudesta puhuminen ole välttämättä helppoa. Ilmassa leijuu ääneen ilmaisematon kysymys siitä, mitä sairastuminen tarkoittaa omassa ja läheisten elämässä.

Sopeutuminen alkaa siitä hetkestä, kun uskaltautuu kertomaan itsestään ja tunteistaan toiselle ihmiselle. Sopeutumista ei voi kukaan tehdä toisen puolesta, mutta sen läpikäymiseen tarvitaan riittävästi tukea, asianmukaista tietoa, turvallinen hoitosuhde ja oma halukkuus. Vertaistuki on tärkeää, samassa elämäntilanteessa oleva ihminen voi parhaiten ymmärtää, minkälaisia tunteita sairaus ja sen oireet saavat aikaan.
 

Kukaan ei toivo tai suunnittele sairautta  

Sopeutumisen alkuvaiheessa surutyö ja menetysten käsittely on välttämätöntä. Kuva itsestä ja omat roolit toimijana työssä ja henkilökohtaisessa elämässä muuttuvat. Mahdollinen avuntarve on vaikea hyväksyä ja saattaa aiheuttaa pettymystä; tällaiseksi en elämääni suunnitellut. Toimintakyvyn heiketessä häpeän tunne voi vaikeuttaa helpottavien apuvälineiden käyttöön ottamista sekä avun pyytämistä.

Sairastunut voi myös kokea katkeruutta ja usein siihen liittyvää syyllisyyttä siitä, onko mahdollisesti elänyt väärin ja jotenkin itse aiheuttanut sairauden. Kysymykseen mistä ja miksi sairaus on tullut, ei välttämättä löydy vastausta.

Sopeutumiseen saattaa kuulua myös voimakkaita vihan tunteita. Näitä tunteita pitäisi voida käsitellä turvallisesti, jotta kärsimättömyys ja ärtyneisyys eivät vahingoittaisi itseä ja lähisuhteita. Niiden läpikäyminen edesauttaa suruun uskaltautumista. Sureminen on puhdistavaa ja auttaa uudenlaisen elämäntilanteen hyväksymisessä.  

Anteeksiantaminen elämälle, joka on tuonut eteen epäoikeudenmukaiseksi koettuja muutoksia, helpottuu. Surutyö  mahdollistaa oman elämäntilanteen arvioimisen sen suhteen, mitkä asiat ovat arvokkaita ja sairastumisesta huolimatta hyvin. Sairastunut kykenee paremmin näkemään, mistä on luovuttava, mistä ei tarvitse luopua, mitä uutta tai lisää tarvitaan mahdollisimman hyvään elämään.

Itselle merkityksellisten asioiden läpikäyminen lisää motivaatiota asettaa oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä tavoitteita. Tavoitteiden saavuttaminen vaatii toimintaa ja toisinaan myös asenteiden muutosta. On suostuttava esim. apuun, toisin tekemiseen tai apuvälineen käyttöön, jotta mieleinen asia, harrastus tai arjen toiminto onnistuvat. Kun sairastunut lähtee toimimaan tavoitteen suuntaisesti, voidaan puhua kuntoutumisesta. Itselle merkityksellinen rooli ja omannäköinen elämä on sopeutumisprosessin lopputulos. Sairaus on osa elämää, mutta ei määrittele minuutta.

Psykiatrian erikoissasairaanhoitaja Tarja Kulola